Yksi ehdottomasti stressaavimpia hetkiä elämässäni on aina ollut uusien mahdollisten appivanhempien tapaaminen. Olen monasti pohtinut, että miksei se stressi laske suhteessa siihen, kuinka monta kertaa tällainen tapahtuma on jo käyty läpi - niitä kun nyt on kuitenkin tässä vuosien saatossa kaluttu läpi jo viisi kappaletta. Aina se hetki on jotenkin yhtä ahdistava ja varsinkin sen Tapaamisen odotus on aivan helvetistä.

Normaalisti en stressaa kenenkään tapaamisesta enkä pahemmin siitäkään, mitä joku kenties minusta ajattelee. Siis yleisluontoisesti. En ole ujo, en hermostu helpolla enkä varsinkaan saa mitään hyperventilaatiokohtauksia turhasta. Mutta nämä ensi tapaamiset ovat ihan omaa luokkaansa. Juuri silloin tekisi mieli kadota maapallolta, sulkea silmänsä ja toivoa hiljaa, että juttu olisikin jo tapahtunut.

Olenkin kauhulla pohtinut, että tarkoittaako tämä nyt sitä, että minä en vain kertakaikkiaan ole mitenkään perhekeskeinen ihminen? Onko olemassa ihmisiä, jotka kokevat tällaiset sukusysteemit rikastuttavina ja iloitsevat jo etukäteen vaikka anopin kanssa vaihdetuista resepteistä, miehen siskon kanssa tehtävistä shoppailureissuista ja appiukon kanssa viinilasin vierellä käydyistä muisteloista? Vai onko tämä sittenkin aivan normaalia hätähousuilua?

Kuten jo probleemasta arvaakin, olen vihdoin joutunut tapaamaan appiukko kandidaatti numero kuutosen. Isukki oli tullut poikaansa tapaamaan pienelle lomalle, ja tietenkin oli jo alusta asti selvää, että minunkin odotettiin osallistuvan tähän visitaatioon aktiivisessa roolissa. Laskin kauhulla hetkiä tuomiopäivään ja viime viikolla sitten natsasi. Ensimmäiset päivät olivat rauhoitettu ihan sellaiseen isä-poika meininkiin, mitä minäkin kovasti komppasin. "Menkää nyt tekemään yhdessä jotain, joo, sinne ja sinne teidän ainakin kannattaisi mennä". Lue: mahdollisimman kauas minusta. Viime perjantaiksi oli sitten tavallaan jo treffit sovittuna. Kuinka ollakkaan, selkäni alkoi kiukuitella juuri sillä punaisella sekunnilla niin paljon, etten meinannut edes päästä sängystä ylös. Ja ihan oikeasti sattui, muttei tietenkään missään nimessä sen mittakaavan mukaan, mitä annoin muiden ymmärtää.

Siitä seuraavat päivät aikataulumme olivat töiden puitteissa vähän ristissä, kunnes nyt sitten torstaina oli aivan pakko myöntää, että kaikki tekosyyt kuukautisista kolottaviin hampaisiin ja tukanlähtöön oli käytetty ja mitään pelivaraa ei enää ollut. Mieskin alkoi jo vähän hermostua käytöksestäni ja niinpä ei auttanut muu kuin ottaa härkää sarvista. Porhalsin häntä tulen alla töistä kotiin, soitin kriisipuheluja kaikille,  jotka vain jaksoivat kuunnella ja tongin vaatekaappiini neljään kertaan läpi. Suoraan sanottuna olin hermostuneempi kuin silloin kun oli pakko esittää graduni yliopistolla ja se tuntui aikoinaan aivan itsemurhalta.

Kauhuissani siis heittelin kuteitani sängylle, mitä pistää päälle, mikä on liian paljastavaa ja mikä taas liian konservatiivista. Näissä mittelöissä mitattaisiin nimittäin aivan tuntemattomalla asteikolla, onhan miehen perhe muslimeja ja vaikka ovatkin hyvin vapaamielisiä, sitä ei koskaan tällaisena taviksena tiedä mikä on "liikaa". Entäpä meikki? Jumalauta, tällaisia jonninjoutavia juttuja puin sitten päässäni, ettei vaan meikki olisi mitenkään liian bilehilumainen ja taas toisaalta, ei liian neutraali, mielestäni juuri arabidaamit meikkaavat oikein reippaasti. Jospa au naturel lookkini tuomittaisiinkin vaikka tylsänä. Kääk.

Ajaessani herroja hakemaan aloin jo muistuttaa ilmielävästi Bridget Jonesia. Yritin kohentaa huulipunaa ajaessani ja polttaa samalla tupakkaa. Samassa sain päähäni, että mitäpä jos isukki ei tykkääkkään tupakansavusta ja kärryni haisee kuin vanha kaljakuppila, kamalaa, kaikki ikkunat siis auki. Kunnon ristiveto +35 asteessa sai taas tukkani sojottamaan joka ilmansuuntaan ja (tuskan)hien nousemaan joka paikkaan. Ikkunat kiinni, tukkaa sipomaan ja sittenpä vasta pähkinän keksinkin - miten käyttäytyä kun saavun osoitteeseen, pitääkö nousta autosta ulos ja mennä rehdisti esittäytymään, vai jäädäkkö juuri autoon ja antaa siellä sitten kättä? Normaalisti valitsisin vaihtoehto ykkösen, mutta nyt taas näihin kulttuurieroihin perehtyneenä, onko se liian "päällekäyvää" käytöstä? Eikö juuri nämä paikalliset naiset ole huomattavan "tyttömäisiä", sellaisia hiljaisia hymistelijöitä, ja miten se sitten tulkitaan kun minä paukkaan ovesta ulos kuin joku karjakko toisen kättä ravistelemaan ja "how are you":ta hokemaan? Tämä vaikutti sen verran tärkeältä pointilta, että oli vielä ihan pakko soittaa tukipuhelu ja kysyä kaverilta, mikä vaihtoehdoista olisi paras. Neuvo kuului: Ihan vaan auto parkkiin, ovesta ulos ja esittäytymään. Hyvä niin.

Vielä viisikymmentä metriä ja olen pelipaikalla. Apua, musiikki, joka autossa soi, on aivan vääränlaista, äkkiä iPodia selaamaan, löytyykö mitään kevyttä taustamusaa? Miettikää nyt, minkälaisen kuvan siitä saa, kun meikäläinen huudattaa esimerkiksi Prodigyn "Slap My Bitch":ia ensitapaamisella? Samassa huomaan, että käteni ovat aivan litimärät, toinen apua, ne pitää saada samantien kuiviksi. Otan viimeisen kurvin lähinnä polvilla ohjaten ja tungen melkein kätöseni auton ilmastointiin sisälle. Hui, siellä ne jo seisovat, nyt vaan autolle hyvä paikka ja ulos. Pysäytän autoni todella epäkäytännöllisesti melkein keskelle tietä, yritän kammeta ovesta ulos ja jään roikkumaan turvavöihin ... tässä vaiheessa appiukko on jo kiertänyt auton toiselle puolelle ja istuutunut takapenkille, vaikka minä roikun juuri oven/vöiden välissä toiseen suuntaan kuikuilemassa. Pyörähdän tuolillani ympäri ja yritän loihtia sellaisen freesin ja iloisen hymyn huulilleni, vaikka itseasiassa olo on sellainen, että mieluimmin tekisi mieli alkaa itkeä. Hän katsoo minua veikeästi ja sanoo Salut! iloisesti.

Nyttenhän on myös niin, että mies oli antanut ymmärtää, että hänen isänsä ei puhu sanaakaan englantia. Arabiaa en tietenkään osaa kuin muutaman sanan ja ranskakin on unohtunut aivan totaalisesti, elikkä olin valmistautunut siihen, että mies saa tulkata. Kauhulla ajattelin sellaista nihkeää ravintolaillallista joka kestäisi valovuosia ja pöydässä olisi kuolemanhiljaista. Tai vielä kamalampaa, minä aloittaisin muutaman viinin voimalla sölköttää lukioranskaani, sellaisella tök-tök suomalaisella aksentilla. Vaan eipä hätiä, isukki puhuikin muutaman sanan englantia ja kahden kaljan jälkeen hänen sanavarastonsa ja sanottavansa alkoivat vain kasvaa. Loppujen lopuksi meillä oli oikein mukava ilta, paljosta ehdittiin keskustella ja se pelätty vaivautunut olokin jäi onneksi jonnekkin autoni penkin alle.

Jälkikäteen olen saanut makoisat naurut siitä, kuinka järjettömän kanamaisesti käyttäydyin ennen tapaamista ja kuinka turhaa se oli. Ja ainahan se on niin ollut ja ikävä kyllä, tulee varmasti aina olemaan.