Jee musta on tulossa ilmeisesti jonkin luokan paranormal person! Ainakin nyt olen näin päättänyt. Vuosia olen hampaitani kiristellen toivonut, että minussa olisi edes jotain spesiaalia, jotain särmää, mikä erottaisi minut massasta, jollei luonnollisesti, niin sitten vaikka väkisin vänkäämällä. Mutta kun ei, niin ei. En ole pystynyt hypnotisoimaan Wentworth Millerille ajatuksia siitä, että minä olen juuri se Ainut ja Oikea hänelle, pomoni eivät ole vielä koskaan ymmärtäneet vinkkejäni siitä, että palkkani pitäisi olla ainakin kymmenkertainen nykyiseen verrattuna enkä osaa missään kiperässä tilanteessa sutkauttaa jotain näppärää vaikka japaniksi. Hiukseni eivät ole tuuheat ja taipuisat, silmäripseni tavallista kauniimmat, tissini eivät kurkottele kuuta kohti ja kengännumeronikin on vaan se tuikitavallinen 39/40, mikä on aina loppuunmyyty aleissa (ja huom. vaikka en omistakkaan yksiäkään kenkiä, mitkä olisivat 39, niin jalkani on mielestäni juuri millin verran liian pienet 40:siin kenkiin).

Minulla ei ole koskaan erityisen huonoa tuuria eikä erityisen hyvää. Oikeastaan kaikki on vähän sellaista tasapaksua taapertamista. Mutta mutta ... viimeisen viikon aikana on nyt käynyt kolme kertaa jotain sellaista, että olen oikeasti alkanut epäillä itseäni - taikka kykyjäni. Ehkä toivoa löytyy vielä!

Sunnuntaina (merkataanpa päivä vielä tähän sillä you never know the meaning of things, let alone numbers: 6/4/08) minulla oli pienen pientä hampaan kolossa yhtä ystävääni kohtaan, sanotaan nyt vaikka niin, että olimme vaihtaneet muutaman sanan asiasta, mikä ärsytti minua ja kotiin ajellessani mietin mitä asiasta pitäisi vielä sanoa. Siinä asiaa mielessä pyöritellessäni (itseasiassa kävin päässäni sellaista "etukäteis-mielikuvitus-riitaa" hänen kanssaan), päähäni pälkähti eräs toinen asia, jota olin silloin tällöin epäillyt hänen käytökseensä perustuen. Ajattelin, että "hah, kuvitellappa, että asia olisikin näin, kuinka pyöristyttävää" ja kirskuttelin hampaitani liikenteessä navigoidessani. Illemalla kun keskustelimme, juuri tämä mieltäni sivunnut fakta osoittautuikin todeksi. Okei, tässä ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, sillä koko homman voi selittää jo logiikalla.

Eilen aamulla minulla oli erityisiä vaikeuksia päästä sängystä ylös, töihinmeno ei olisi voinut napata yhtään vähempää ja varsinkin sinne hankkiutuminen, erityisesti ajoissa (hyvin joustava määritelmä) vaikutti mahdottomalta. Ikävä kyllä olin lupautunut pitämään pienen esitelmän kymmeneltä alkavassa kokouksessa, joten pähkäilin mielessäni millä tekosyyllä voisin myöhästyä. Ensimmäinen (ja vielä ei käytetty) tekosyy oli rengasrikko. Samalla kuitenkin ymmärsin, että tästä kyseistestä kokuksesta ei kannatisi myöhästyä, joten sisukkaasti lähdin töihin ja väänsin päivän hyvin ärsyyntyneissä fiiliksissä loppuun. Ainoastaan huomatakseni, että kotiinlähtiessä minulla oli todella puhjennut eturengas. Epäilyttävää.

Viime yönä näin unta ihmisestä, eräästä hollanninaikaisesta kaveristani, josta en ole taas kuukausiin kuullut mitään. Heräsin juuri (aah, yli kymmenen tunnin unien jälkeen) raukeana sängystäni ja ajattelin pistää ystävälle pienen viestin, kuin vain muistutukseksi, että ajattelen häntäkin. Kuinka ollakkaan, sähköpostissani komeili tuhannen spammin joukossa viesti häneltä.

Eihän tätä nyt voi ymmärtää mitenkään muuten kuin siten, että minulla on aivan selvästikkin jonkinlaisia lahjoja kuitenkin. En ole vain ymmärtänyt miten niitä pitää käyttää, olen vain haahuillut ajatusteni kanssa sinne tänne, vaikka selvästikkin pitäisi alkaa koordinoida ja organisoida tätä ajatusten kulkua. Pois negatiiviset ajatukset, tervetuloa kaikki hyvä. Myöskin hyvin sopiva harrastus tällaiselle kontrollifriikille, sillä mikä sen kivempaa, kuin vielä kaiken muun ohella omien ajatuksiensa kontrollointi. Kaiken täytyy olla täydellistä!