Viimeiset kaksi päivää olen töiden sijasta istunut kursseilla. Meillä kun on pakko suorittaa kaikenlaisia ihme kursseja, ihan väen vängällä, ja joka kerta ketuttaa yhtä paljon. En vaan kertakaikkisesti meinaa pysyä hereillä siellä, silmät alkaa lepsumaan jo ensimmäisen kolmen vartin aikana ja loppuaika kuluukin kätevästi kurssikirjan koristelussa taikka kirjanten värittämisessä.

Eniten näillä kursseilla risoo se fakta, että siellä on AINA samat tyypit. Siis ei samat ihmiset, mutta karkeasti otettaen ne samat ihmistyypit. Tarkemmin ajateltuna nämä samat tyypit olivat niin ala- ja yläasteella kuin lukiossakin läsnä - niistä vaan ei pääse millään eroon!! Kauheinta on ymmärtää, että jos näitä tyyppejä joka kertaa osuu samoille kursseille, niin sen on pakko tarkoittaa sitä, että maailma on vaan täynnä näitä immeisiä.

Aina aluksi kurssin vetäjä, yleensä sellainen leppoisan pullea sosiaaliviranomaista muistuttava tyyppi jolla on aina jotain sellaista kudetta päällä, mikä yrittää viestittää "I'm so relaxed and in harmony with myself, but still extremely sharp and witty", yrittää aluksi heittää jotain läppää, mikä varmasti ilmaisee miten hauska ja näppärä hän on. Siihen perään yleensä sellainen toteamus, että "tämä ei ole mikään tavallinen kurssi, tämä on nimittäin workshop, mikä tarkoittaa sitä, että TE (kaksi etusormea yhtä aikaa yleisöön päin) teette suurimman osan työstä, en minä". Buaaaah. I'm pissing myself.

Sitten pakollinen esittelykierros. "Hmm, kerroppa lyhyesti kuka olet, mitä teet, mitä olet tehnyt elämäsi aikana, ja mikä sai juuri sinut valitsemaan tämän kurssin?". Mieluiten tiivistettynä sellaiseen kahden minuutin pähkinään, kiitos. Ja totta helvetissä näillä pankkiireilla on kaikilla oma, valmiiksi peilin edessä harjoiteltu itsensä profilointi. Kaikissa tarinoissa toistuu samat sanat - delivering, brand, optimal solution, maximizing revenues, adding value, keeping the momentum going on, going forward, bla bla blaa. Joskus tekisi mieli sanoa, että "juu, Terttu tässä vaan terve, ilotyttö Vammalasta, kuhan nyt teen mitä handu duunaa ja en muuten ois tullut, ellei olisi potkuilla uhattu".

Pian esittelykierroksen jälkeen tuleekin yleensä ensimmäinen roolileikki. Voitte kuvitella, kuinka hämmentynyt olin ensimmäisella kurssilla, mitä häh, roolileikkejä, jee! Ikävä kyllä kyseessä on ihan tavalliset, tylsät roolileikit, jossa on kohteena vain nakuttava asiakas ja patsasteleva pankkiiri. Siinä vaiheessa kun "opettaja" kysyy olisiko salissa yhtään vapaaehtoista, aina nousee vähintään yksi sellainen väpättävä käsi pystyyn. Nämä tyypit ovat juuri niitä, ketkä tästä hetkestä lähtien eivät enää kertaakaan sulje suutansa ja yrittävät kommentoida ja esitellä pointtejansa joka välissä. Ihan sama jos joltain toiselta kysytään, nämä tyypit puhuvat tyynesti hieman lujemmalla äänellä toisen yli. Heillä on ihan joka tilanteeseen sopiva esimerkki, he ovat kokeneet melkein kaiken.

Nyt kun puhutaan kuitenkin aikuisista, on ihan pakko kuitata, että kuinka vaikeaa on muka nykyihmisen elää 45 minuuttia ilman kännykkäänsä? Tämän kyseisen kurssin alussa ohjaaja ilmoitti, että kaikki kännyt ja blackberryt pois päältä, joka tunnin jälkeen on paussi jonka aikana voi soittaa takaisin ja lukea sähköpostinsa. Mitä luulette? Ensimmäinen tunti meni ihan hyvin, mutta sitten näitä "hyvin tärkeitä" puheluita alkoi ilmaantua. Ja kyseessä ei todellakaan ole mitkään johtoportaan jäsenet, vaan ihan tavalliset myyntiratsut. Idiootit sellaiset, jos minulta kysytään.

Joukossahan on aina myös mukana sellaisia hiljaisia hiirulaisia, jotka eivät uskalla sanoa mitään kovaan ääneen, vaan kysymyksiä esitettäessä mutisevat jotain itsekseen ja sitten, kun vastaus onkin oikea, mutta joku muu, kenellä on enemmän desiibelejä on ehtinyt esittää sen, ollaan kympillä martsoja. "Höh, mähän sanoin sen jo". Ja samalla sellaista pälyilyä ympäriinsä, huomasiko edes joku sen, että minäkin tiedän jotain. Ai ei. Höh. Elämä on niin vitun epistä.

Näillä kursseilla olen ainoa, ketä on Kairon pohjoisemmalta puolelta. 70% intialaisia ja pakistanilaisia, mistä ei saa mitään selvää. Päitä pyöritellään sellaista tahtia ettei mitään määrää. Minua katsotaan kuin halpaa makkaraa, on erityisen outoa olla vähemmistössä. Varsin silmiä avaavaa. Pitää muistaa laittaa korvan taakse seuraavaa kertaa varten.

Semmoista tänään. Ja huomenna. Ja ylihuomenna. Ja sitten Blanca heivautuukin viikonloppu lomalle Istanbuliin, hiphurraa!