Sellainen ilmoitusluontoinen asia, että olen saanut tarpeeksi vuodatuksesta ja päättänyt siirtää blogini jonnekkin aivan muualle. Olen jopa ollut niin ahkera, että olen siirtänyt tekstitkin sinne, vain tietenkin todistellakseni, että en ole mikään aloittelija. Hui! Tai ehkä syynä on myös se, että tänään olen vain niin flaasch, etten jaksa poistua neljän seinän sisältä minnekkään. Tiedä häntä.

Elikkä olkaa ystävällisiä ja vaihtakaa linkinne uuteen osoitteeseen, thank you very much.

Vaahtosammuttimen kokoisena paras ystäväni oli naapurin Pekka. Pekka oli samanikäinen kuin minä ja teimme suunnilleen kaiken yhdessä, itseasiassa olimme kuin veli ja sisko. Pekka oli uskomattoman söpö pojaksi, melkein tyttömäisen kaunis ja hänen luonteensa oli myös yhtä pehmeä ja ystävällinen. Pieni enkelinpoika.



Ilmeisesti minä olen ihminen, joka jo alkuaskeleista lähtien on etsinyt sparrauskaveria. Pekka nimittäin sai kokea äksyn luonteeni ihan joka päivä, ja silti, muutamien kyyneleiden jälkeen solmimme aina rauhan ja olimme yhtä hyviä kavereita (näin ainakin muistojeni perusteella toivon, voihan tietenkin olla, että Pekka on näiden kokemusten perusteella kehittänyt pysyvän naisvihan itselleen...). Aivan taaperoina yksi melkein päivittäisiä ilkimyksiäni oli heittää tarhassa hiekkaa Pekan silmiin. Don't ask me why. Muistan sen vielä itsekkin, ja muutama vuosi sitten vanhempieni saatua kaikki vanhat kaitafilmit videolle, näin myös elävän todisteen asiasta: minä ja Pekka hiekkalaatikolla, minä könyän vaippaisen persukseni (hyvin vaivalloisesti) ylös ja viskaan hiekkaa Pekan naamalle. Pekka itkee hillittömästi, tarhantäti pyyhkii hiekkaa hänen naamaltaan ja minä hölkyttelen nauravaisena kohti kameraa.

Toinen ilkeä temppuni oli tuupata Pekka nurin, eritysesti talvisin. Ja tämä iällä, jolloin vasta olimme juuri oppineet "kävelemään" (vaappuminen on varmaankin parempi kuvaus tästä liikkumismuodosta). Taas sama ruljanssi, Pekka poraa maassa ja minä olen kuin lottovoittaja. Olisikohan minut pitänyt pistää terapiaan jo silloin?

Olen yrittänyt miettiä, että miksi minulla oli (kauhistus, on?) tuollaisia tendenssejä, onko kysymyksessä sellainen tuttu ja tunnettu "ainut-lapsi-syndrooma"? Minä, minä ja ei kukaan muu. En pysty muistamaan mitään tiettyä asiaa, mikä muka Pekassa olisi jurppinut. Tai noh, muistan kylläkin kaksi asiaa, mistä olin hyvin kateellinen: 1) hänellä oli hieno pistorasiassa oleva kuunmuotoinen yövalo ja 2) Playmobilin maalaistalo, joka ovea avattaessa päästi sellaisen lehmän "ammuuuuuuu" äänen. Olisiko kyseessä sittenkin jonkinlainen materialistinen häiriö?

Kuitenkin yksi lempikuvistani on tämä, jossa Pekka on vihdoin saanut tarpeeksi ja heittänyt minut mahalleni tielle - katsokaapa hänen voitonriemuista ilmettään! There you go, BITCH!

Me naisethan olemme tunnettuja sellaisina "yliherkkinä" tapauksina - siis ainakin siihen toiseen sukupuoleen verrattuna. Pinna napsuu mennen tullen, hormoonit jylläävät miten sattuu ja pieniä itkujakin tulee tuherrettua siellä täällä. Siis noin yleisesti ottaen. Miesten mielestä.

Yksi oiva esimerkki tästä on se, että naiset ottavat asiat yleensä hyvin henkilökohtaisesti siinä, missä mies ei yhdistä mitään suoraa linkkiä esimerkiksi yleisen kritiikin esittämisen ja sitä kuuntelevan naisen välillä. Useasti ei edes ole kysymys mistään kritiikin esittämisestä, mutta niin nainen sen usein kokee. Mainittakoon nyt vaikka tilanne, missä mies kehuu esimerkiksi televisioruudulle ilmestyvän naisen olemusta: toinen voi sanoa "She's stunning!", toinen taas voi murahtaa sellaisen luolamiesmäisen äännähdyksen ja on jopa yksilöitä, jotka oikein säpsähtävät kyseisestä visuaalisesta ärsykkeestä.

Mitä tekee (keskiverto) nainen? Mittailee ruudulla olevaa kuvastusta millimetrin tarkasti ja ajattelee mielessään närkästyneenä "mitä tuossa naisessa on erillaista kun minussa" (yleensä kaikki)? Naisen päässä ajatus johtaa helposti seuraavaan analyysiin: "jos miehen mielestä tämä toinen nainen on niin vastustamaton, niin varmastikin hän pitää minua aivan vastenmielisenä". Seuraava reaktio on yleensä verbaalinen, kitkerän kuuloinen "No en minä tiedä, jotenkin se on vain niin kanamainen, mahtaako sillä olla edes mitään sanottavaakaan?" toteamus, ja naisen mielessä samalla kartoittuva treeni,- tukanvärjäys- ja total makeover-suunnitelma.

Näin se vaan useasti pakkaa olemaan, naiset tuntevat olevansa automaattisesti kilpailuasemissa muiden naisten kanssa, varsinkin niiden, joita hänelle läheiset miesyksilöt kehuvat. Miehet taas eivät myönnä tällaista käytöstä ja totta puhuen, eivät yleensä myöskään näytä sitä. Mutta kaikkihan on suhteellista, joten sitä varten päätin tehdä pienen tieteellisen tutkimuksen asian tiimoilta.

Niille, jotka haluavat tehdä saman pistokokeen, suosittelen tämän kehumiskohteen valitsemista ryhmästä X, jota kohtaan mies tuntee jonkinlaista kunnioitusta/vetoa. Keskivertomies ei pahemmin piittaa siitä, että vetistelet jonkun elokuvatähden perään, sillä elokuvathan ovat vain elokuvia elikkä satua ja se siitä. Ei ei, tutkimusta suorittaessa on todellakin paneuduttava miehen ajatusmaailmaan (mikä sinänsä on tietenkin hyvin helppoa). Yleisenä vinkkinä mainittakoon, että urheilumaailmasta löytyy oikein hyviä ehdokkaita.

Itse valitsin tietenkin jalkapallon, ja ihan hullun tuurilla tiimin, mikä oli mahdollisimman kaukana miehen omasta syntyperästä - Ruotsin. Peliä katsottaessa selailin raukean oloisena päivän lehteä (koe ei missään nimessä saa olla liian obvious, tässä ovat ne vivahteet nyt hyvin tärkeitä), toisella silmällä kuitenkin haukkana kenttää seuraten. Ljunbergin ruutuun saavuttua suljin lehden, katsoin häpeilemättä televisiota ja päästin sellaisen "Mmmmmmmm" äännähdyksen huuliltani. Kuvan siirtyessä toiseen pelaajan jatkoin tyynesti lehden lukua. Sivusilmällä huomasin miehen katsahtavan suuntaani, tuijottavan hetken, ja keskittyvän sitten taas matsiin. Muutaman minuutin päästä samaisen herran naaman ollessa ruudulla siirsin vaihdetta pykälän verran korkeammalle ja sanoin "Onpa siinä komea mies". Lehti pois käsistä, tiivistä ruudun tuijottamista.

Mies kääntyy minuun päin ja sanoo "et voi olla tosissasi, miten niin upea?". Katsettani Freddiestä kääntämättä sanon "no siis vaan komea niin kuin mies vain voi olla". Töks. Mies tuhahtaa, vaihtaa asentoa, ja sanoo "Jaa että sikspäkki saa naisessa tuollaisen reaktion aikaan, voi pyhä jysäys". "Miten niin sikspäkki, sillähän on paita päällä, en minä mitään sikspäkkejä tässä tuijottele vaan koko pakettia?". Lisää tuhinaa sohvankulmasta ja sitten klassinen "Kuule jos minä haluaisin, niin minulla olisi aivan samanlainen sikspäkki kuukaudessa!". En voinut muuta kuin revetä, miksei miehellä mennyt jakeluun, että se sikspäkki on nyt aivan viimeinen asia, mikä tässä miehessä kiinnostaa. Muutenkin hänen mielestään vaaleat miehet (nyt vertauksena ruotsalaisiin) eivät ole miehisiä (koska mies ei itse ole vaalea? Hmm). Jatkoimme pelin katselua, minä mielessäni hiljaa hihitellen, kylläpä vaan miehilläkin on joitain komplekseja, thank God.

Muutaman minuutin jälkeen, tauon alettua, mies kysyy, että onko tässä nyt sitten kyseessä mielestäni sellainen Unelmien Mies (aka Unelmies), eikö kyseisessä tapauksessa ole muka mitään kritisoitavaa? Mietin hartaasti ja sanon lopulta "Noh, on sillä jotenkin pienet korvat tohon päähän verrattuna". Mies nousee sohvalta ja poistuu kiivaasti keittiöön. Olen kuulevinani pientä marmatusta.

Että niin se vain on - ihmisiähän me kaikki olemme. Jopa Freddy Ljunberg korvinensa.

Enpä olisi kuuna päivänä uskonut, että meikäläinenkin voisi vielä vanhoilla päivillään hurahtaa sellaiseenkin asiaan kuin jalkapallo. Tai no … jos siihen formulaankin on onnistunut pärähtämään niin kaipa kaikki on mahdollista. Yli kolmekymmentä vuotta elämä on sujunut oikein mukavasti ilman tätä lajia ja nyt on yhtäkkiä oksat pois jollei jokaista peliä näe. Kaikken nolointa .. haluan myös nähdä kaikki maalikoostelmat, mieluiten useaan kertaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oudointahan tässä koko jutussa on se, että kymmenen vuoden jälkeen niinkin futishullussa maassa kuin Hollannissa asuneena tätä pärähtämistä ei tapahtunut siellä, vaan ihan täällä in the middle of nowheressa. Kaikkina niinä Hollannin vuosina olin aina erittäin hanakkaasti jalkapalloa vastaan, sain hirveitä skitsokohtauksia kun huomasin, että kesääni rikkoivat joko Euroopan tai maailmanmestaruuskisat, taikka vieläpä jotkut älyttömät olympialaiset. Yök, koko loma pilalla. Tämä nimittäin tarkoitti minuuttiaikataulua meidän huushollissa, mitään ei voitu tehdä tai edes ajatella niinä päivinä kun pelattiin.

 

Diagnoosiksi tähän asenteeseen olen päätellyt kaksi asiaa: [1] Suomen ajoilta ainoaksi todelliseksi urheiluksi laskin jääkiekon ja [2] en kestänyt sitä jengimentaliteettia Hollannissa, kun maajoukkue pelasi ja ihan kaikkien oli osallistuttava jalkapallosta puhumiseen ja sen katsomiseen, 24/7. Lisäksi myös kotini muuttui juuri näiden tournamenttien aikana hirveäksi kisastudioksi, television lähelle ei ollut mitään asiaa, kapulaa oli aivan turha edes toivoa omaan käteen ja eksä huusi ja mellasti olohuoneessa pelin tuoksinnassa sen verran kovaäänisesti, että se kuului ainakin kymmenen kilometrin päähän. Olinkin siis ihan reilusti vaan vastarannan kiiski, kaikilla tavoilla anti-football ja jos ihan tilanteen pakosta jouduin paikkaan, missä oli pakko osallistua jalkapallon joukkokatsontaan, niin olin takuuvarmasti sen toisen joukkueen puolella. Ihan vain vittuilleksani.

 

Ehkä syynä oli myös se, etten oikeastaan ymmärtänyt jalkapallosta sen enempää [enkä halunnut ymmärtää] ja kaiken lisäksi jääkiekkoon verrattuna peli tuntui kestävän ihan ikuisuuksia ja se kentän päästä päähänkin siirtyminenkin näytti niin kovin vaivalloiselta. Entäpä pienet jääkiekkoon kuuluvat tukkanuottaset ja sen semmoiset perinteiset käsirysyt, eihän jalkapallossa edes tapella tarpeeksi [ei varmaan kun on mehut kaikilta poissa sen iän ikuisen pallon perässä ravaamisen takia]? Ei ollut jäähyjä, ei jäähyboksia eikä maalivahtiakaan otettu kentältä pois ylivoimatilanteissa – kerrassaan kummallinen peli.

 

Mielestäni myös Hollannin maajoukkue pelasi [hahaa, huomatkaa asiantuntijan mielipide] huonosti kaikki peijjaiset, jotka pakosta jouduin seuraamaan. Aina siitä jaksettiin vaahdota, että kuinka mahtavia pelaajia Hollanti on tuottanut, ja siltikään koskaan nämä jumalaiset pelaajat eivät osanneet saada mitää aikaan. Myös pelityyli on mielestäni vähän liian varovaista, diggaan enemmän sellaisesta kunnon agressiivisista hyökkäyksistä, enkä niistä, mitä rakennellaan 20 minuuttia. Tulta munille vaan, sanon minä. Kantapään kautta opin myös, että hollanterit ottavat tällaiset kisatappiot erittäin raskaasti, joskus voisi mennä ihan päiviäkin siihen, kun eksä kulki ärsyyntyneenä taikka aivan poissa tolaltaan ympäriinsä. Tällöin oli aivan turha yrittää heittää mitään kevyttä läppää, oli vain parasta olla puuttumatta asiaan, muuten voisi riskeerata vaikka sellaisen tunnin mittaisen selvityksen “siitä ja siitä paitsiosta” ja “saatanallisesta tuomarista”.

 

Joka tapauksessa nyt EK kisojen alettua tunsin kummallista, noh, jopa sairaalloista vetoa katsella miten pallo kulkee. Olin sopinut muutaman hollantilaisen ystäväni kanssa, että Hollannin peli katsotaan yhdessä ja niinpä raahauduimme Emirates Golf Clubille, minne oli rakennettu tyypillinen oranssi peliluola. Pelin alkaessa oranssifaneja oli koko baari pullollaan ja voi sitä mekkalaa ja huutoa, kun van Nistelrooy teki ensimmäisen maalin. NOLOINTA koko jutussa oli se, että minähän siellä huusin aivan päällimmäisenä, viuhtoen käsillä ilmaa, kiroillen, pyörien tuolilla kuin rusina. AIVAN hermona [no ettei vaan tulisi takkiin]. Selostin ihan kovaan ääneen koko pelin, annoin neuvoja joukkueelle, haukuin italialaisia, uhosin tuomarille … vey embarrassing indeed.

 

Ja nyt <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />asia on edennyt jo sellaisiin megalomaanisiin mittoihin, että olen roikkunut viimeiset kolme tuntia puhelimessa paikallisen kaapelitelevisioyhtiön kanssa säätämässä sitä, että kanavapakettiani laajenneteaan sen verran, että pelit näkyvät – ja se ei vaan tapahdu tarpeeksi nopeasti! Olen selittänyt suu vaahdossa nyt ainakin neljälle ihmiselle siinä firmassa, että “Portugalin peli on kuule ihan pakko nähdä ja sitten se ja se” … En voi uskoa, että minusta on tullut tällainen!!!

 

Jos tilanne jatkuu, niin perjantaina olen aivan varmasti jonkun oranssikrääsän omistaja …

Vähän myöhässä, kuten aina, mutta as promised, tässä pientä matkarapoa Istanbulista. Kaupunki osoittautui aivan fantastiseksi, jotenkin en oikein tiennyt mitä odottaa mutta en ainakaan niin kaunista ja hyvin organisoitua paikkaa kuin miksi Istanbul osoittautui. Hieno sekoitus vanhaa ja uutta ja tietenkin upeat ilmat (+25 elikkä ei sitä ainaista tuskanhikeä) auttoivat asiaan.

Olinkin saanut ennen lähtöä vinon pinon vinkkejä lukuisilta ihmisiltä (kiitos T!!) ja parhaan mukaani yritin niitä toteuttaa. En oikeastaan ole mikään kulttuurikohteissa ravaaja, tietenkin jotkut nähtävyydet kiinnostavat (sen verran, että niiden vierellä saa sen pakollisen todistusaineisto-kuvan otettua), mutta useimmiten tykkään vaan hengata kaupungeissa ja imeä niiden ilmapiiriä sisuksiini. Minua ei siis saa kirveelläkään millekkään monipäiväisille museokierroksille ja jopa Istanbulissa tuli ne oletettavimmat jutut pikaisesti katsastettua, elikkä Hagia Sofia, Sininen Moskeija ja Grand Bazaar. Kaupunki on pullollaan mitä upeampia palatseja ynnä muuta mutta neljä päivää oli semmoiseen ruljanssiin liian lyhyt.



Heti ensimmäisenä iltana onnistuimme tunaroimaan oikein kunnolla. Hotellimme lähistöllä piti oleman muutama oikein kiva baari joita sitten lähdimme saman tien metsästämään. Isolla kävelykadulla päätimme kysäistä eräältä mieheltä, että missä "se ja se" baari on. Mies ei ymmärtänyt englantia (tämä oli itseasiassa hyvin yleistä Istanbulissa, harvat tuntuivat osaavan englantia) mutta ei hätää, hän pyysi heti kaveriaan hakemaan taas jonkun toisen, ketä osasi englantia (toinen pointti: turkkilaiset ovat äärettömän ystävällisiä ja avuliaita). Kyseinen mies sanoi "yes, yes, I know" ja käski meidän seurata häntä. Köpöttelimme jollekkin sivukadulle, hieman kyräilevän epäluuloisina, kunnen mies paukahti erään kuppilan ovesta sisään ja viittoi iloisesti meitä seuraamaan häntä. Baarin astuessamme ensimmäinen asia, mikä mieleeni tuli, oli jonkinlainen erittäin kämähtänyt coffee shop Amsterdamista. Paikka haisi märälle koiralle ja oli sellainen tunnelia muistuttava putkilo. Ei missään nimessä se hip ja happening Nu Pera, mitä olimme metsästämässä. N tarttuu minua käteen ja sanoo "ääääh luuletko tämän todella olevan se baari", johon minä "Hmmmm ei". Ennenkuin ehdimme tehdä tai sanoa mitään, baarimikko oli jo vetäissyt meille tuolit pöydän viereen ja meidät sinne kuskannut mies pyysi meitä istumaan.

Jotenkin amismaisesti minulle tuli vain sellainen olo, että olemme todella epäystävällisiä jos nyt vain käännymme kannoillamme ja häivymme ovesta ulos. Katsoin N:a anovasti silmiin ja sanoin "jos otettais vaikka yksi tässä ja jatketaan sitten". Hyvä, Pera kaljaa (selittää ehkä myös miehen väärinymmärryksen) kannettiin eteemme ja aloimme varovaisesti katsella ympärillemme. Miten ollakkaan, olimme päätyneet jonkin asteiseen strippibaariin, tai no, ainakin pienen huoneen perällä oli lava, millä seisoi neljä elämäänsä kyllästynyttä vetyperoksidiblondia purukumia mässyttämässä - ei kuitenkaan alasti vaan sellaisissa yhdeksänkymmentäluvun alun asusteissa. Yritimme keskustella saattajamme kanssa muutaman sanan, mutta valitettavasti hänenkin englanninkielen taitonsa oli hyvin rajoitteinen joten erehdyin kysymään puhuuko poika kenties arabiaa (as if I would). Ei, mutta hänen ystävänä kylläkin ja samassa mies viheltää yhden nurkkapöydässä patsastelevan tanssijan luoksemme. Tyttö saapui pöytäämme ja N alkoi puhua hänen kanssaan arabian ja ranskan sekoitusta. Samira oli Tunisiasta kotoisin ja muutaman kuukauden Istanbulissa "tekemässä bisnestä". Keskustelimme pitkät tovet hänen bisneksistään ja elämästä Istanbulissa ja jossain vaiheessa huomasin, että tyttösen kuppi oli tyhjä joten kysyin, haluaisiko hän kenties jotain juotavaa. S tilasi roseeta ja jatkoimme rupattelua. Meidän yhdet kaljat kasvoivat kolmeksi, neljäksi ja tottakai siinä sivussa myös seurueemme muutkin saivat suunkostuketta.

Erityisen huvittavaa oli se, että kun baariin astui miehiä sisälle, kaikki mimmit hyppäsivät lavalle ja alkoivat keikuttaa periään oikein urakalla. Yhtäkään naisista ei voinut kutsua edes hyvällä tahdolla kauniiksi ja kaikkien ilmeet olivat niin tympääntyneitä, että huoneen tapetitkin näyttivät paremminvoivilta. Pian miesten istuuduttua baarin pomo lisäsi pöydän viereen tuoleja ja katras tanssijoita siirtyi pöytään. Useasti kuitenkin muutaman minuutin päästä tytöt siirtyivät pikaisesti huoneen toiselle puolelle ja näyttivät, jos mahdollista, vielä tympääntyneimmiltä. Kysyinkin, että mikäs kuvio tässä on oikein menossa, enkö vaan ymmärrä paikallista riiausta, ja niin minulle selitettiin, että miesten odotettiin maksavan naisten drinksut. Mitä yksi drinksu maksoi? 25 euroa!!!! Sitä saatanan hapanta kotikellarissa väännettyä roseeta, jota Samirakin oli jo hörppinyt muutaman lasin. Kysyin, että maksaako Samiran lasi yhtä paljon, ja saattajamme sanoi "yes, mutta ehkä te voitte saada alennusta kun olette minun kanssani". My ass!!! Siis miksi me muka maksettaisiin 25 euroa siitä, että Samira rupatteli meidän kanssa jonninjoutavia, eihän me edes oltu piparia jahtaamassa.

Tässä vaiheessa päätin pyytää laskun ja sitä tuli toimittamaan paikan omistaja, harmaahapsinen vanhus. Ensimmäinen pyyntö oli 220 euroa jolloin en voinut olla pyrskähtämästä nauruun. Hysteeriseen sellaiseen. Hyvin pian onneksi tajusin, että tässä olisi nyt ihan oikeasti käytettävä niitä "maassa maan tavalla" tinkimissääntöjä ja pyysin ystävällisesti pappaa istumaan vastapäätäni. Aloitimme kovan tinkimisen, minkä aikana muistin tietenkin useasti ylistää hänen aivan mahtavaa establishmenttia, viinojen laadukkutta ja ystävällistä ilmapiiriä, kuitenkin pysyen tiukasti neuvottelulinjalla. Tähän sessioon kului noin kaksikymmentä minuuttia, minkä aikana hän nousi kolme kertaa seisomaan, eletti käsillään kuinka minä tarjouksellani puukotin häntä sydämeen ja jonka aikana minä tein suurinpiirtein samat kuviot, kunnes pääsimme yhteisymmärrykseen siitä, että oikeastaan 75 euroa on aivan hyvä korvaus juomistamme. Laskun maksettuamme pöytäämme kannettiin vielä yhdet cocktailit ja sitten saimmekin poistua paikalta. Suoraan hotelliin, herpaantuneina nauramaan meidän "globe trotterien" mokailuja.

Perjantaiksi olimme ohjelmoineet ne pakolliset moskeijat ynnä muut ja tietenkin pienen risteilyn Bosporuksella. Kolmen kieppeillä rantauduimme Ortaköyhin, mikä oli mielestäni koko matkan paras paikka, aivan ihana pieni alue rannan vieressä, täynnä terasseja, värikkäitä taloja ja pieniä kauppoja. Kalllistimme muutaman kupposen lounaan ohella House Cafessa ja siirryimme sitten erään vanhan talon kattoterassille polttamaan shishaa (ikävä kyllä olen unohtanut jutun turkkilaisen nimen). Oli ihanaa nauttia normaalista ilmasta ja väreistä, meren ja taivaan sinisyydesta, puiden vihreydestä ja kukkien loistosta - joka kerta kun olen Dubaista pois, huomaan kuinka väritön pläntti tämä oikeastaan on.



Illalla, tietenkin edellisiltaa korvaten, piti tehdä kunnon bilekierros. Ensiksi suunnattiin Reinaan, mistä kaikki olivat vaahdonneet tuhansia kertoja. Kauniilla paikalla, näytti oikein chiquelta mutta ei minun paikkani. En vaan diggaa paikoista, missä ihmiset seisovat viimeisen päälle laitettuna ja näyttävät siltä, että ovat seipään nielleitä. Aivan sama kuinka hottia hotimpi paikka, minua ei saa kirveellakään viihtymään näissä mestoissa. Kiristelimme siellä sitten aikamme, tuli jopa niin kylmä, että sain sellaisen kivan fleeceviltin lainaksi...



Näköala Reinasta:



Seuraavaksi siirryimme Anjeliqueen, joka on Ortaköyssä, myöskin aivan Bosporuksen tuntumassa. Aivan Dubain tyylinen klubi, ei mitään valittamista muuta kuin se, että taas vain patsastelevia ihmisiä ja musiikki niin kovalla, ettei saanut sanastakaan selvää. Joimme muutamat paukut ja päätimme luovuttaa siltä erältä ja painua hotellille pehkuihin.

Lauantaina kävelimme Taksimilla ympyrää ja löysimme vihdoin  aivan ihanan pienen (ja erittäin jyrkän) kadun nimeltä  Cezavir (?), täynnä pieniä ravintoloita ja yksi toistaan värikkäimpiä taloja.  Köllöttelimme  terasilla auringosta nauttien ja ohi soljuvia ihmisiä tuijottaen. Tämä paikka oli Ortaköyn ohella ehdoton suosikkini.



Kiersimme myös muutaman isoimman ostarin mutta shoppailun puolesta Istanbul ei pahemmin eronnut Dubaista elikkä hampaita kiristellen oli pakko myöntää, että tältä lomalta ei pahemmin mitään uusia löytöjä irronnut. Ostoskeskuksista löytyi aivan samat liikkeet ja rätit ja lumput kuin täältäkin, ja kuten myös Dubaissa, minua risoi se Gucci/LV/Dior liikkeiden paljous. Olisi kivaa nähdä jotain erillaista ja varsinkin sellaista, mikä ei maksaisi järjettömiä hintoja.

Lauantai-illan huipentuma oli hamam (kylpylä) vierailu. Hotelissamme oli oma hamam, jonne tietenkin ryysimme päivän vaelluksen jälkeen ja tilasimme perinteiset kuuraukset. Kummallakaan meistä ei ollut uikkareita mukana, mutta tämä oli ihan "no problemo" ja saimme sellaiset saria muistuttavat vaateliinat, jotka käärimme vartaloidemme peitteeksi. N halusi välttämättä, että teemme hoidon samaan aikaan ja ajatus vaikutti silloin vielä ihan hyvältä. Kunnes makasimme siinä vieritysten marmorilaatalla hikoilemassa ja kaksi pesijää saapuivat. Mies hänelle ja nainen minulle. Ainoastaan minun pesijäni tempaisi noin vain vaateliinan (mihin olin muuten kääriytynyt kuin silakkarullaan) lantiolleni ja kysyi, että ei kai neitiä haittaa? Olin niin shokissa (I'm so prude) etten saanut sanaakaan kurkustani ja niinpä hän alkoi kovalla tohinalla jynssäämään yläruumistani - miespesijän seistessä kymmenen sentin päässä. Suljin silmäni ja yritin hokea itselleni "näkeväthän nämä ihmiset joka päivä tissejä, ei tässä mitään hätää", mutta silti oli olo hyvin, hyvin, epämiellyttävä. Ehkäpä olen jo samastunut Dubaihin siinä määrin, että pelkkä ajatus alastomuudesta saa paniikkikohtauksen päälle.

Hamamhoito oli loppujen lopuksi kuitenkin aivan loistava (niin perusteellinen, että seuraavalla kerralla kun makasin uima-altaalla poltin itseni kuin Camping-makkaran) ja sen jälkeen oli olo sen verran raukea, että päätimme ottaa ihan "pienet" nokoset ja heräsimme kello kaksi yöllä. Ei muuta kuin kylkeä kääntämään ja lisää unta pollaan.



Sunnuntaina kiersimme vielä epätoivoissamme muutamia kauppoja ja päädyimme Bebekiin lounaalle. Yleisesti ottaen kaikki ruoka, mitä Istanbulissa söin, oli aivan loistavaa ja erityisesti turkkilainen ruoka on mielestäni hyvin makoisaa. Verrattuna näihin libanonilaisiin safkoihin, mitä Dubaissa tunkee joka tuutista ulos, turkkilainen ruoka on paljon maukkaampaa. Kävelimme vielä pitkän pätkän Bosporuksen rannalla ja sitten olikin aika lähteä lentokentälle. Takaisin menen takuuvarmasti ja en voi muuta kuin suositella kaupunkia kaikille.