Osui tuossa joskus tammikuun alkumetreillä hollantilaisessa lehdessä Telegraafissa ollut "uutinen" sen verran silmään, että siitä on pakko kirjoittaa. Ainakin vähän.

Uutinen oli otsikoitu "Trauma Flipperistä" nimellä ja kertoi jostain Hollannin takahikiällä asuvasta äidistä, joka oli matkustanut kahden lapsensa (16 ja 15v.) kanssa Curacaolle joululomalle. Matkan aikana oli sitten tehty pienen pieni ekskursio paikalliseen delfinaarioon, jossa oli tarkoitus osallistua uintiin delffiinien kanssa. Kuinka ollakkaan, tämän ajanvietteen aikana yksi delffiineistä oli jonkun ihme hypyn aikana tipahtanut näiden kolmen epäonnisen niskaan ja siitäpä härdelli syntyikin - ja tietenkin Kamala Trauma.

   Uhrilampaat

Artikkelissa perheen äiti kritisoi delfinaarion ohjaajia, jotka olivat kuulemma olleet kamalan kiireisiä ja eivät pitäneet tapahtumia silmällä. Myös delffiinit olivat selvästikkin stressantuneen oloisia. Olisikohan ollut muutama chakra jumissa eläinparoilla. Delfinaarion kommentti oli taas oletettava, tämä oli ensimmäinen kerta heidän historiassaan (32,000 asiakasta, jotka olivat uineet delffiinien kanssa) kun vastaavanlaista oli tapahtunut ja kyseessä oli koordinaatiovirhe, mikä voisi tapahtua kenelle meistä vaan.

Siis voi pyhä jysäys! On todella olemassa ihmisiä, ketkä menevät ja maksavat siitä, että saavat tehdä jotain (ikuisesti villien) eläimien kanssa ja ottavat sitten herneen nenäänsä, kun asia ei mennytkään niin kuin he olettivat. Hei me maksettiin tästä ilosta, miten on mahdollista, että näin kävi!! Ja miksiköhän ne delffiinit mahtaisivat olla stressaantuneita? Sillä ei ole varmasti mitään osaa eikä arpaa asiaan, että ihmiset tunkevat sinne samaan altaaseen näiden eläinparkojen kanssa uimaan. Jos delffiinien mielentasapaino olisi yhtään kiinnostanut tätä rouvaa, hän ei olisi alun alkujakaan tunkenut ahteriansa samaan puljuun delffiinien kanssa. Ja entä nyt? Pitäisikö delffiinit lopettaa, haastaa oikeuteen taikka ohjata jonkinlaiseen terapiaan? Onkohan rouvalle tullut mieleen millaisia traumoja näillä eläinparoilla on, kun ne joutuvat päivästä toiseen tuijottamaan vedessä lilluvia, selluliittisia turistinperseitä?

Tästä tarinasta tuli mieleen tapaus, joka sattui ollessani Hollannissa töissä. Firmalla, jossa työskentelin, oli ns. ratsastusklubi ja olin vuoden verran sen sihteerinä. Hoidin jäsenmaksuja ynnä muuta mukavaa ja järjestin uusille jäsenille aikatauluja. Joukkoon ilmestyi sitten sellainen kolmenkympin paremmalla puolella oleva espanjalainen nainen, joka ei ollut koskaan elämässään ratsastanut ja päätti oppia taidon salat. Heti ensimmäisellä tunnilla hän tietenkin tippui hevosen (itseasiassa ponin) selästä ja loukkasi selkänsä. Sain seuraavalla viikolla puhelun, jossa tämä daami hysteerisesti itkien uhosi haastavansa tallit ja koko klubin oikeuteen, sillä hänet oli laitettu vääränlaisen hepan selkään. Hän oli aloittelija ja sitä varten hänelle olisi pitänyt antaa aloittelijan ratsu. Yritin selittää, että periaatteessa sellaista hevosta/ponia ei ole olemassakaan, mikä toimisi takuuvarmasti kuin kone. Ja yleensä kun hepat huomaavat sen, että selässä on täysi ummikko ja kokeilevat usein temppuja, nähdäkseen pistääkö ratsastaja vastaan. Mutta ei, tämä selitys ei kelvannut madamille, vaan hän todellakin oli sitä mieltä, että meidän olisi pitänyt pystyä takaamaan se, ettei tällaista olisi koskaan tapahtunut. Aivan. Olisi pitänyt pitää puhuttelu sillekkin vinksahtaneelle ponille.

Itse olin lomani aikana Thaimaassa Tiger Templessä pyörähtämässä ja totta kai tungin itseni valokuviin tiikereiden kanssa. Ja kyllä, maksoinkin siitä ilosta. Jos joku niistä monista tiikereistä olisi päättänyt flipata ja puraista vaikka käteni irti, olisi minun mielestäni hyvin loogista syyttää asiasta vain omaa itseäni - minähän sinne välttämättä halusin mennä.

Ikävä kyllä on olemassa immeisiä, jotka eivät tätä hyvinkin simppeliä juttua ymmärrä.