Vaahtosammuttimen kokoisena paras ystäväni oli naapurin Pekka. Pekka oli samanikäinen kuin minä ja teimme suunnilleen kaiken yhdessä, itseasiassa olimme kuin veli ja sisko. Pekka oli uskomattoman söpö pojaksi, melkein tyttömäisen kaunis ja hänen luonteensa oli myös yhtä pehmeä ja ystävällinen. Pieni enkelinpoika.



Ilmeisesti minä olen ihminen, joka jo alkuaskeleista lähtien on etsinyt sparrauskaveria. Pekka nimittäin sai kokea äksyn luonteeni ihan joka päivä, ja silti, muutamien kyyneleiden jälkeen solmimme aina rauhan ja olimme yhtä hyviä kavereita (näin ainakin muistojeni perusteella toivon, voihan tietenkin olla, että Pekka on näiden kokemusten perusteella kehittänyt pysyvän naisvihan itselleen...). Aivan taaperoina yksi melkein päivittäisiä ilkimyksiäni oli heittää tarhassa hiekkaa Pekan silmiin. Don't ask me why. Muistan sen vielä itsekkin, ja muutama vuosi sitten vanhempieni saatua kaikki vanhat kaitafilmit videolle, näin myös elävän todisteen asiasta: minä ja Pekka hiekkalaatikolla, minä könyän vaippaisen persukseni (hyvin vaivalloisesti) ylös ja viskaan hiekkaa Pekan naamalle. Pekka itkee hillittömästi, tarhantäti pyyhkii hiekkaa hänen naamaltaan ja minä hölkyttelen nauravaisena kohti kameraa.

Toinen ilkeä temppuni oli tuupata Pekka nurin, eritysesti talvisin. Ja tämä iällä, jolloin vasta olimme juuri oppineet "kävelemään" (vaappuminen on varmaankin parempi kuvaus tästä liikkumismuodosta). Taas sama ruljanssi, Pekka poraa maassa ja minä olen kuin lottovoittaja. Olisikohan minut pitänyt pistää terapiaan jo silloin?

Olen yrittänyt miettiä, että miksi minulla oli (kauhistus, on?) tuollaisia tendenssejä, onko kysymyksessä sellainen tuttu ja tunnettu "ainut-lapsi-syndrooma"? Minä, minä ja ei kukaan muu. En pysty muistamaan mitään tiettyä asiaa, mikä muka Pekassa olisi jurppinut. Tai noh, muistan kylläkin kaksi asiaa, mistä olin hyvin kateellinen: 1) hänellä oli hieno pistorasiassa oleva kuunmuotoinen yövalo ja 2) Playmobilin maalaistalo, joka ovea avattaessa päästi sellaisen lehmän "ammuuuuuuu" äänen. Olisiko kyseessä sittenkin jonkinlainen materialistinen häiriö?

Kuitenkin yksi lempikuvistani on tämä, jossa Pekka on vihdoin saanut tarpeeksi ja heittänyt minut mahalleni tielle - katsokaapa hänen voitonriemuista ilmettään! There you go, BITCH!