Enpä olisi kuuna päivänä uskonut, että meikäläinenkin voisi vielä vanhoilla päivillään hurahtaa sellaiseenkin asiaan kuin jalkapallo. Tai no … jos siihen formulaankin on onnistunut pärähtämään niin kaipa kaikki on mahdollista. Yli kolmekymmentä vuotta elämä on sujunut oikein mukavasti ilman tätä lajia ja nyt on yhtäkkiä oksat pois jollei jokaista peliä näe. Kaikken nolointa .. haluan myös nähdä kaikki maalikoostelmat, mieluiten useaan kertaan.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Oudointahan tässä koko jutussa on se, että kymmenen vuoden jälkeen niinkin futishullussa maassa kuin Hollannissa asuneena tätä pärähtämistä ei tapahtunut siellä, vaan ihan täällä in the middle of nowheressa. Kaikkina niinä Hollannin vuosina olin aina erittäin hanakkaasti jalkapalloa vastaan, sain hirveitä skitsokohtauksia kun huomasin, että kesääni rikkoivat joko Euroopan tai maailmanmestaruuskisat, taikka vieläpä jotkut älyttömät olympialaiset. Yök, koko loma pilalla. Tämä nimittäin tarkoitti minuuttiaikataulua meidän huushollissa, mitään ei voitu tehdä tai edes ajatella niinä päivinä kun pelattiin.

 

Diagnoosiksi tähän asenteeseen olen päätellyt kaksi asiaa: [1] Suomen ajoilta ainoaksi todelliseksi urheiluksi laskin jääkiekon ja [2] en kestänyt sitä jengimentaliteettia Hollannissa, kun maajoukkue pelasi ja ihan kaikkien oli osallistuttava jalkapallosta puhumiseen ja sen katsomiseen, 24/7. Lisäksi myös kotini muuttui juuri näiden tournamenttien aikana hirveäksi kisastudioksi, television lähelle ei ollut mitään asiaa, kapulaa oli aivan turha edes toivoa omaan käteen ja eksä huusi ja mellasti olohuoneessa pelin tuoksinnassa sen verran kovaäänisesti, että se kuului ainakin kymmenen kilometrin päähän. Olinkin siis ihan reilusti vaan vastarannan kiiski, kaikilla tavoilla anti-football ja jos ihan tilanteen pakosta jouduin paikkaan, missä oli pakko osallistua jalkapallon joukkokatsontaan, niin olin takuuvarmasti sen toisen joukkueen puolella. Ihan vain vittuilleksani.

 

Ehkä syynä oli myös se, etten oikeastaan ymmärtänyt jalkapallosta sen enempää [enkä halunnut ymmärtää] ja kaiken lisäksi jääkiekkoon verrattuna peli tuntui kestävän ihan ikuisuuksia ja se kentän päästä päähänkin siirtyminenkin näytti niin kovin vaivalloiselta. Entäpä pienet jääkiekkoon kuuluvat tukkanuottaset ja sen semmoiset perinteiset käsirysyt, eihän jalkapallossa edes tapella tarpeeksi [ei varmaan kun on mehut kaikilta poissa sen iän ikuisen pallon perässä ravaamisen takia]? Ei ollut jäähyjä, ei jäähyboksia eikä maalivahtiakaan otettu kentältä pois ylivoimatilanteissa – kerrassaan kummallinen peli.

 

Mielestäni myös Hollannin maajoukkue pelasi [hahaa, huomatkaa asiantuntijan mielipide] huonosti kaikki peijjaiset, jotka pakosta jouduin seuraamaan. Aina siitä jaksettiin vaahdota, että kuinka mahtavia pelaajia Hollanti on tuottanut, ja siltikään koskaan nämä jumalaiset pelaajat eivät osanneet saada mitää aikaan. Myös pelityyli on mielestäni vähän liian varovaista, diggaan enemmän sellaisesta kunnon agressiivisista hyökkäyksistä, enkä niistä, mitä rakennellaan 20 minuuttia. Tulta munille vaan, sanon minä. Kantapään kautta opin myös, että hollanterit ottavat tällaiset kisatappiot erittäin raskaasti, joskus voisi mennä ihan päiviäkin siihen, kun eksä kulki ärsyyntyneenä taikka aivan poissa tolaltaan ympäriinsä. Tällöin oli aivan turha yrittää heittää mitään kevyttä läppää, oli vain parasta olla puuttumatta asiaan, muuten voisi riskeerata vaikka sellaisen tunnin mittaisen selvityksen “siitä ja siitä paitsiosta” ja “saatanallisesta tuomarista”.

 

Joka tapauksessa nyt EK kisojen alettua tunsin kummallista, noh, jopa sairaalloista vetoa katsella miten pallo kulkee. Olin sopinut muutaman hollantilaisen ystäväni kanssa, että Hollannin peli katsotaan yhdessä ja niinpä raahauduimme Emirates Golf Clubille, minne oli rakennettu tyypillinen oranssi peliluola. Pelin alkaessa oranssifaneja oli koko baari pullollaan ja voi sitä mekkalaa ja huutoa, kun van Nistelrooy teki ensimmäisen maalin. NOLOINTA koko jutussa oli se, että minähän siellä huusin aivan päällimmäisenä, viuhtoen käsillä ilmaa, kiroillen, pyörien tuolilla kuin rusina. AIVAN hermona [no ettei vaan tulisi takkiin]. Selostin ihan kovaan ääneen koko pelin, annoin neuvoja joukkueelle, haukuin italialaisia, uhosin tuomarille … vey embarrassing indeed.

 

Ja nyt <?xml:namespace prefix = st1 ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:smarttags" />asia on edennyt jo sellaisiin megalomaanisiin mittoihin, että olen roikkunut viimeiset kolme tuntia puhelimessa paikallisen kaapelitelevisioyhtiön kanssa säätämässä sitä, että kanavapakettiani laajenneteaan sen verran, että pelit näkyvät – ja se ei vaan tapahdu tarpeeksi nopeasti! Olen selittänyt suu vaahdossa nyt ainakin neljälle ihmiselle siinä firmassa, että “Portugalin peli on kuule ihan pakko nähdä ja sitten se ja se” … En voi uskoa, että minusta on tullut tällainen!!!

 

Jos tilanne jatkuu, niin perjantaina olen aivan varmasti jonkun oranssikrääsän omistaja …