Vietinpä eilisen illan hollantilaisklubin järjestämässä "Oranjeball" kekkereissä ja en voi olla kirjoittamatta näistä rakkaista heimoveljistäni. Kymmenen vuoden jälkeen Hollanti tuntuu melkein yhtä paljon kotimaalta kuin Suomikin. Melkein.

Oranjeball juhlisti ensi viikolla vietettävää Koninginnedagia elikkä kuningattaren syntymäpäivää. Hollantilaisista juhlista ehdottomasti tärkein, Suomeen verrattaessa voisi sanoa, että samalla tasolla kuin vappu ja jussi yhdistettyinä. Aivan kuin meilläkin, tähän juhlaan liittyy oluen hanakas juominen. Ja tietenkin mieluiten Heinekenin. Koninginnedagina koko kansa jättää yhtenä rintamana kotinsa ja joko lähtevät suurimpiin kaupunkeihin katuja kiertelemään taikka mellastavat kotinurkilla. Tänä päivänä kuka tahansa saa myydä kadulla mitä vaan paitsi ei tietenkään alkoholia taikka huumeita (höh). Kadut täyttyvätkin kirpparityyliin jo auringonnoususta ja meno senkun kasvaa iltaa kohden.

Yksikään itseään kunnioittava (itseasiassa, jopa itseään ei-kunnioittavat) hollantilainen ei lähde ulos ilman jotain oranssista. Oranssi on aivan must, ja keskivertohollantilaisella on kaappi täynnä oranssitilpehööriä. Vähintään t-paita ja jonkinlainen naurettava karvahattu, Heinekenin logolla ilman muuta, ja ammattilaisilla vähintään oranssi leijonapuku taikka ainakin sellainen oranssi häntä, minkä saa kätevästi housuihin kiinni.



Hollantilaiset eroavat suomalaisista tällaisissa peitsajaisissa siinä, että he ovat ns. iloisia humalaisia. Vaikka juoma maistuukin yhtä hyvin kuin suomalaisille, he eivät ala murjottamaan ja umpimielisesti mulkoilemaan illan pidetessä vaan yleensä lauleskelevat kepeästi hollantilaisia lurituksia ja tanssivat letkajenkkaa muistuttavaa tsydeemiä. Muoviset kaljatuopit kenossa, pienet ja isot sekaisin, posket terhakkaasti punoittaen ja aina välillä toisiaan toverillisesti selkään taputtaen. Kun bileet on loppu, useat suuntaavaat lähimpään snackbaariin, jossa nautitaan sulassa sovussa shoarmaa ja ehkä lauleskellaan vielä hetki. Ei mitään snägäritönimisiä taikka uhoamista, tappeluita näkee hyvin harvoin. Kukaan ei jää kadulle oksennukseensa makoilemaan ja vain hyvin harva tippuu kanaaliin (yleensä turisti).



Oluen kittaamisen ohella täytyy tietenkin nauttia niitä harvoja antimia, mitkä voi todella typisoida hollantilaisiksi. Suosituin näistä on bitterbal, lihapullaa muistuttava friteerattu pallonen, jossa on eräänlaista lihamössöä sekoitettuna perunamuusia muistuttavaan tahnaan. Dipattuna sinappiin. Aiheuttaa yleensä kärventyneen kielen mutta sopii oikein hyvin kaljan kaveriksi. Kakkosena perässä juustokuutiot, myös dipattuna sinappiin. Joskus näkee myös maksamakkarasta leikattuja isoja paloja, nämäkin käyvät hyvin kaupaksi. Hollanderit ovat selvästikkin simppelien juttujen ystäviä, jopa ihan tavallisissa kotikemuissa harvoin pöytään tuodaan mitään erityisen gourmetlistan juttuja. Pala brietä, veitsi ja keksejä.



Hyvin tärkeitä ovat myös kroketit (samaa mössöä kuin bitterballit mutta sitten pitkulaisessa muodossa) ja frikandellit (tavallaan vähän makkaraa muistuttava epäilyttävä lihaseos) ja tietenkään unohtamatta hollandse nieuwea, elikkä sitä ihanaa silakkaa (silliä?) joka syödään mieluiten pää takakenossa roikkuen ja kalanraato täyttä sipulihaketta. Nam!







Ja jälkiruokana ilman muuta poffertjes elikkä pienen pieniä lättyjä jotka uitettu pölysokerissa.



Jos nämä edellä mainitut asiat ovat kondiksessa, niin hollantereilla on aivan ykkösilta. Kuten siis myös eilen. Arvioni mukaan bileissä temmelsi vähintään viisisataa oranssiin verhoutunutta juhlakalua ja kalja virtasi semmoista tahtia ettei laskuissa pysynyt edes mukana. Siinä vaiheessa kun bändi alkoi soittaa hollantilaisia lauluja ja kansa joikasi kuorossa, päätin poistua paikalta ja kävellä kotiin. Reippaan kilometrin matka taittui oikein näppärästi kun käveli siksakkia ja yritti näpytellä tekstiviestejä. Siinä vaiheessa kun saavuin ala-aulaan minulla oli Jupiterin kokoinen kupla otsassa ja juoksin jalat ristissä (vaikeaa mutta mahdollista) hissiin. Hissistä ulos, samanlainen juoksu kotiovelle, avainta lukkoon ... mutta ei. Avain ei toiminut, tuntui kuin se ei olisi mennyt edes kokonaan sisälle. Todella raivostuttavaa. Normaali ihminen olisi varmastikkin ajatellut pidemälle, mutta en minä, varsinkaan sellaisen olutmäärän jälkeen, ja potkaisin ovea kiukkuisesti. Ajattelin, että ehkä kaverini oli tullut luokseni omalla avaimellaan ja unohtanut avaimen lukkoon. Oveen koputusta. Jalalta toiselle hyppimistä. Kihinää. Juuri, kun olin painamassa oven vieressä olevaa ovikelloa, huomasin ovessa olevan kyltin: 502. Oeps. Ei se oma ja turvallinen 802, jostain syystä olin aivan väärässä kerroksessa, häiriköimässä joitain viattomia ihmisiä hereille. Oluelta lemahtavana, hikisenä, hiekkaisena ja ärtyneenä. Pikainen spurtti takaisin hissille ja sitten oikeaan kerrokseen, oikeaan vessaan ja lopulta aaah niin oikeaan sänkyyn.